San Elijo Lagoon

San Elijo Lagoon Ecological Reserve on 1000 hehtaarin suojelualue, joka sijaitsee Solana Beachin ja Encinitasin välissä. Suojelualueella on seitsemän mailia toisiinsa liittyviä polkuja, jotka kulkevat läpi erilaisten ekologisten elinympäristöjen, kuten rantapurojen ranta-alueiden, kuivien rannikon salviapensaikkojen, soistuneiden soiden, avoimien nurmialueiden ja rannikon kosteikkojen läpi. San Elijo on koti lukuisille kasvi- ja eläinlajeille, ja se on tärkeä pysähdyspaikka muuttolinnuille.

Sen Elijo Lagoonin suojelualueella on useita polkujen pääteitä, joita pitkin pääsee suojelualueen eri kohtiin (tutustu San Elijo Lagoon Conservancy -järjestön polkukarttoihin). Etsimme mahdollisimman pitkää vaellusta, joten päätimme aloittaa La Orillan polunpäästä ja vaeltaa koko suojelualueen läpi – noin kahdeksan mailia edestakaisin.
Lähdimme liikkeelle parkkipaikalta, ja meidät ympäröi välittömästi rehevä eukalyptuspuiden metsikkö. Vaikka ne ovat vieraslaji, jonka läsnäolo haittaa kotoperäisten kasvien kasvua, en voinut olla arvostamatta niiden kauneutta ja niiden tarjoamaa viileää varjoa. Pitkät villiviiniköynnösten säikeet kasvoivat puihin ja roikkuivat alas oksista luoden viidakon tuntua.

Eukalyptusviidakko jatkui noin neljänneksen ensimmäisen kilometrin ajan polusta. Nousimme esiin ja näimme oikealla puolellamme La Orilla Creekiä ympäröivän suopainanteen ja vasemmalla puolellamme chaparralin peittämän kukkulan rinteen.

Jatkoimme polkua pitkin kulkien tyypillisemmän rannikon salviapensaikkoalueen läpi, ja kaukana oli suopainanteinen kaislikon ja kissankäpälän reunustama puro. Puolentoista kilometrin vaelluksen jälkeen ylitimme leveän hiekkatien, jonka yläpuolella kohosivat voimalinjat. Tämä on Santa Helenan/Stonebridgen polku, joka johtaa pohjoiseen Stonebridge Mesaan, jonne pääsee vain kuivana vuodenaikana. Me kuitenkin jatkoimme La Orilla -polkua pitkin länteen kohti merta.

Heti polun risteyksen ohi törmäsimme suureen mäntyyn, jonka yläpuolella oli penkki, joka tarjosi mukavan paikan istua ja nauttia hiljaisuudesta, jos niin halusi. Löysimme päivän edetessä paljon tällaisia penkkejä polun varrelta, eikä tällä polulla ole pulaa paikoista, joissa voi rentoutua ja nauttia näkymistä.

Mutta koska meillä oli vielä pitkä matka edessämme, jatkoimme vaellusta polkua pitkin. Idässä ja pohjoisessa aloimme nähdä kaukaisuudessa merkkejä sivilisaatiosta, nimittäin Interstate 5:n. Kymmenen kilometrin kohdalla kohtasimme toisen polun risteyksen – Santa Carinan silmukan. Otimme oikeanpuoleisen haaran ja suuntasimme avoimen ruohikkoisen tasangon läpi kohti Tern Pointia – luonnonkaunista näköalapaikkaa, joka tarjoaa upeat näkymät alapuolella olevaan veteen ja lisää strategisesti sijoitettuja penkkejä.

Näkymästä nautittuamme jatkoimme silmukkaa pitkin ja törmäsimme jälleen La Orilla Trailiin. Jatkoimme länteen, kuljimme yhtä reservaatin harvoista jyrkistä nousuista alaspäin ja löysimme itsemme kulkemasta syvän hiekka-alueen läpi.

1,3 mailin kohdalla ohitimme näennäisen sattumanvaraisen maanmittausmerkin polun varrella, jota seurasi pian sen jälkeen useita polun haaroja oikealle. Kaksi ensimmäistä johtavat Dike/Levee-polulle, joka vie sinut soisen laguunin yli Manchester Ave:lle. Seuraava ilmeinen haara on väärä polku, joka johtaa sinut mutaisiin ja likaisiin ruovikoihin, joissa todennäköisesti traumatisoit paikallisia villieläimiä läsnäolollasi, puhumattakaan siitä, että potkit mutaa jalkojesi päälle. Ei sillä, että tietäisin omakohtaisesta kokemuksesta tai mitään. Don’t take this branch.”

Pysyimme vasemmalla ja seurasimme oikeaa polkua muutamaa askelmaa ylöspäin, kunnes löysimme itsemme Santa Inezin polun pään haarasta.

Käännyimme poispäin naapuruston polunpäästä ja suuntasimme pohjoiseen rinnakkain ihanaa I-5-tietä pitkin, joka oli perjantai-iltapäivänä täpötäynnä autoja. Yritimme olla kuvittelematta mahdollista kotimatkaamme, ja keskitimme huomiomme itään avautuvaan avoimeen näkymään.

Vähän vajaan kahden mailin vaelluksemme jälkeen polku ylitti moottoritien alituksen, ja tuijotimme alas syvään virtaavaan veteen vieressämme samalla kun teeskentelimme, ettemme huomaa Manchester Avenueta pitkin huristelevia autoja.

Kun tulimme alikulkutunnelista esiin, huomasimme, että yläpuolellamme pyörii kaksi upeaa kalasääskeä. Vihdoinkin lintuja!

Polku kääntyi takaisin etelään moottoritien varrelle ja kaarsi sitten jälleen länteen. Kuljimme toisen eukalyptusviidakkovyöhykkeen läpi. Tällä alueella on jonkinlainen sokkelo polunhaaroja, joiden avulla voi vaeltaa joko puiden läpi kukkulan rinteen juurella tai avoimemman ruoho- ja salvipensaikon läpi lähempänä laguunin reunaa. Molemmat reitit yhtyvät lopulta, joten valitsimme oikeanpuoleisen polun, joka on lähempänä vettä, ja ajattelimme, että voisimme käyttää toista polkua paluumatkalla. Useat polut risteävät näiden kahden reitin välillä eri kohdissa, jos muutat mielesi matkan varrella.

Oikeanpuoleinen haara vei meidät alas veden reunaa pitkin, ja näimme kaukana laguunissa viihtyviä suuria lintuja, jotka olivat liian kaukana, jotta voisimme yrittää tunnistaa niitä. Myös pensaikko ympärillämme oli täynnä villieläimiä. Aina läsnä olevat liskot kipittivät pois, kun lähestyimme, ja huomasimme kauniin sinisen sudenkorennon lepäilemässä pensaikossa.

Pensaikossa pörräsi myös monenlaisia pienempiä lintuja, muun muassa uhanalainen kalifornianhiirihaukka.

Tämä erityinen polkuosuus oli Gemma Parks Interpretive Loop, ja löysimme useita kylttejä, joissa kuvailtiin polunvarressa vallitsevia kasveja, kuten mustasalviaa, kalifornialaista tattaria ja kalifornialaista saagebrushia.

Kaikkea myöten tapasimme jälleen pääpolun, ja käännyimme oikealle jatkaaksemme matkaamme länteen. Polku kaarsi poispäin vedestä, ja tällä osuudella korkeammat rantakasvit kasvoivat paljon korkeammalle, mikä esti näkymämme suolle.

Polku nousi pian ylöspäin, ja löysimme itsemme seisomasta kadun varrelta N. Rios Avenuen polun päätepisteestä, melkein tarkalleen kolmen kilometrin päässä lähtöpisteestämme. Pysähdyttyämme hetkeksi ihailemaan näkymää korkealta näköalapaikaltamme jatkoimme polkua pitkin, joka kallistui jälleen alaspäin kohti suota.

Pian kohtasimme toisen polun risteyksen. Otimme oikeanpuoleisen haaran, joka kulki lyhyen matkan kannaksen poikki toiselle näköalapaikalle. Jälleen kerran pystyimme näkemään isoja lintuja veden äärellä kaukana, mutta emme yhtään niin läheltä, että olisimme voineet tunnistaa ne. Epäilen, että meillä olisi ollut parempi onni nähdä villieläimiä, jos olisimme tulleet aikaisemmin aamulla tai myöhemmin päivällä. Aikaisin iltapäivällä tekemämme tutkimusretki ei ilmeisesti osunut yksiin lintujen aikataulujen kanssa.

Lannistumatta palasimme pääpolulle ja jatkoimme matkaa. Löysimme jälleen yhden luonnonkauniin näköalapaikan, jossa oli tarvittava penkki ja henkeäsalpaava näkymä alla olevalle suolasuolle.

Polku kääntyi jyrkästi etelään hetkeksi ennen kuin se kääntyi 180 astetta ja lähti pohjoiseen valtatie 101:n ja viereisten junareittien suuntaisesti. Tämä pätkä on sopivasti nimetty Pole Roadiksi. Ohitimme kuuluisan Solana Beachin pumppuaseman (jee viemäröinti) ja seurasimme korotettua ajorataa, joka kulki suon halki.

Polku muuttui hiekasta ja hiekasta soraksi, ja kun katselin pääni yläpuolella kulkevia voimalinjoja ja vasemmalla puolellamme kulkevaa moottoritietä, aloin miettiä, oliko tien päähän meneminen todella sen arvoista yritystä. Sinne oli kuitenkin enää noin neljännesmaili, joten päätimme, että voisimme hyvinkin jatkaa matkaa.

Pian näimme vasemmalla puolellamme veden reunalla töksähtelevän lumihaikaran pörröisine valkoisine höyhenineen, pitkine mustine jalkoineen ja rohkeine keltaisine jalkoineen.

Kohtaamisesta rohkaistuneena jatkoimme matkaa. Pian sen jälkeen havaitsimme oikealla puolella toisen ainutlaatuisen värisen linnun, jonka myöhemmin päättelimme olevan kaspiantiira, joidenkin sorsien ja pienempien lintujen joukossa, joita emme pystyneet tunnistamaan.

Viimein, 4,3 mailin kohdalla, saavuimme Pole Roadin päähän, joka päättyi umpikujaan keskellä laguunia. Täältä löysimme vihdoin paikan, jossa kaikki suuret linnut tykkäsivät piileskellä. Löysimme sinihaikaran, jota tunkeutumisemme näytti ärsyttävän ja joka siirtyi noin 20 metriä kauemmas meistä, kun lähestyimme.

Merimetsoparvi hengaili veden reunalla.

Ruskopelikaani ja suurhaikara lepäsivät meitä vastapäätä olevan rannan kivillä.

Ja lisää merimetsoja käytti hyväkseen sopivasti sijoitettuja sähkölinjoja.

Lintuja ihailtuamme ja pysähdyttyämme syömään muutaman myslipatukan, käännyimme takaisin ja palasimme pitkää polkuamme takaisin, sinisuohaikaran helpotukseksi.

Katsele koko kuvagalleria

Ohjausohjeet:Käy I-5:ltä uloskäytävään Lomas Sana Fe. Suuntaa Lomas Santa Fe -tietä itään. Käänny vasemmalle Highland Rd:lle (4-tie stop-merkki). Käänny vasemmalle El Camino Realille. Polun alkupiste on tien vasemmalla puolella noin ½ mailia ylöspäin, hieman ennen kuin tie tekee 90 asteen mutkan. kartta

Kokonaismatka:	8.1 mailia
Vaikeusaste:	helppo
Korkeuden muutos:	530 jalkaa
Parhaista vuodenaikaa:	Yreensä ympäri vuoden
Koiranystävällinen?:	Leashed dogs allowed
Bike Friendly?:	Ei polkupyöriä
Varusteet:	Ei ole
Maksut/Luvat:	Ei ole

San Elijo Lagoon Conservancy
San Elijo Lagoon Conservancy
County of San Diego – San Elijo Lagoon Ecological Reserve
Näytä reitti Google Mapsissa