Raskauden viimeiset viikot ovat niin vaikeita

Kakkosraskauteni 32. raskausviikolla vatsani oli 39 cm. Niin. Se on iso.

Lääkärini määräsi samana iltapäivänä kasvututkimuksen, joka paljasti täysin terveen, vaikkakin ison lapsen. Tämä ei tullut suurena yllätyksenä miehelleni tai minulle. Ensimmäinen lapsemme painoi yli kiloa. Se oli hieman yllättävää, koska kumpikaan meistä ei ole iso ihminen, mutta genetiikka on hassua. Isäni on 180-senttinen. Äitini oli 180-senttinen. Olen samankokoinen kuin hän, mutta kannan geenejä, jotka mahdollistavat pienen jättiläisen kokoisten vauvojen synnyttämisen. Ja olen sinut sen ja kaiken sen mukanaan tuoman kanssa. Koska vaikka minulla on vain yksi tapaustutkimus, johon voin perustaa tämän, näytän kasvattavan terveitä vauvoja. Työskentelin lastenterveydenhuollossa lähes kymmenen vuotta, ja olen nähnyt tarpeeksi ollakseni kiitollinen.

Olen nyt 35. raskausviikolla, hieman alle neljän viikon päässä suunnitellusta keisarinleikkauksesta (haluatteko lähtölaskennan päivinä tai tunteina? Voin antaa sen teille.), ja kyllä, minulla on epämukava olo.

Kannan mukanani ylimääräiset 40 kiloa, suurimman osan siitä elimistössä, joka on kasvanut ahtaalle vatsaani ja keuhkoihini.

Syömishäiriöt ovat niin pahoja, etten voi syödä kello 17 jälkeen, jos haluan mennä nukkumaan ennen puoltayötä, ja kun menen nukkumaan, olen kiilojen ja tyynyjen tukemana muutaman tunnin ajan, kunnes herään johonkin ampuvaan kipuun, joka pakottaa minut herättämään mieheni auttamaan minua istumaan suorassa tai pyörimään toiselle kyljelle, jotta voisin nukkua taas pari tuntia (levottomasti). Minulta loppuu henki puheluissa, en pysty jahtaamaan (tai oikeastaan pitelemään) pientä lastani ja joudun vakavasti harkitsemaan, nostanko sen viinirypäleen, jonka juuri pudotin lattialle.

Ja kaikki on hyvin. Koska raskaus on rajallinen. Alle kuukauden päästä perheemme laajenee yhdellä henkilöllä. Ja vaikka en voi kuvitella rakastavani toista lasta yhtä paljon kuin tytärtämme, minulle sanotaan, että tulen rakastamaan.

Vaikka kestänkin uupumuksen, minun on myönnettävä, että jatkuvat kysymykset ja värikkäät kommentit väsyttävät minua. Olen hämmästynyt siitä, kuinka monet ihmiset – valtaosa heistä naisia – pitävät sopivana huomauttaa, melko röyhkeästi, koostani.

Joo, olen valtava. Ymmärrän sen. Ei, en saa kaksosia. Kyllä, olen pyytänyt heitä tarkistamaan uudelleen. Useita kertoja. He ovat tarkistaneet. Se on yksi lapsi. Jos Jumala suo, yksi terve lapsi.

Nauran näille kassajonon keskusteluille parhaani mukaan. Tiedän, että ihmiset tarkoittavat hyvää. Minä tiedän. Tiedän, että yrität keskustella. Mutta voinko ehdottaa uusia repliikkejä?

”Enää muutama viikko jäljellä? Sinä hoidat tämän!”
”Toivottavasti synnytys sujuu ongelmitta!”
”Perheesi on varmasti innoissaan.”
”Onneksi olkoon!”

Kerro tyttärelleni, että hänestä tulee mahtava isosisko tai että hän tapaa pian ikuisesti parhaan ystävänsä. Tai älä vain sano mitään. Sekin on ihan ok.

Raskaaksi tuleminen tällä toisella kerralla ei tapahtunut yhtä nopeasti kuin ensimmäisellä kerralla. Olemme niin innoissamme tästä vauvasta. Olen äärettömän kiitollinen.

Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että nämä raskauden viimeiset viikot – kenelle tahansa naiselle – ovat rankkoja.

Neille on ominaista itsetietoisuus, unettomuus ja huoli, jotka voivat tehdä jämäkimmästäkin raskaana olevasta naisesta hieman raa’an. Yksi ”Hyvä tyttö!” voi auttaa pitkälle.

Ja hei, kun kävelet pois, voit vapaasti esittää hiljaisen rukouksen massiivisen raskaana olevan naisen puolesta.

Hän ottaa vastaan kaikki hyvät vibat, jotka hän voi saada.

Voit myös pitää:

Joskus raskaus on synkkää

Älkää kysykö häneltä, onko hän raskaana